Hengitys muuttuu pinnalliseksi, vatsan ja kylkien seutuvilla muljahtaa ikävästi, suuta kuivaa ja pulssi nousee. Ei stana, että hävettää taas.
Se oli se kysymys, johon en osannut vastata; se väärässä paikassa sanottu asia; se tunnustus, jota ei olisi pitänyt tehdä, se palautettu työ, joka oikeasti onkin ihan paska; se eilisiltainen liian kova humala, joka poisti estot; se, kun unohdit jonkun asian; se, kun olit taas liikaa joka paikassa; se, että olet sinä. Vittu ku hävettää.
Se ei katoa. Piruuttaan palaa aina takaisin. Täyslaidallisen lyö sillä hetkellä, kun menet nukkumaan. Hampaita viiltää, kun hävettää niin paljon. Ihan sama vaikka siitä (ja niistä kaikista jutuista) olisi vuosia. Hei, häpeä ei vanhene eikä jalostu. Ihan sitä samaa rakaa ja julmaa paskaa vuodesta toiseen.
Katsokaas, kun maailmassa on nähtävästi olemassa sellainen täydellisen suoriutumisen taso, johon itse ei pääse koskaan. Muut kyllä pääsevät, mutta itse ei pääse. Räpeltää jossain alkulimassa, kun muut liitelevät hattaramaailmassa yksisarvisten kanssa. Oksentavatkin sateenkaaria ja ovat aina ihania.
Itse sitä on armollinen toisille. ”Ei se mitään, et pahasti mokannut – eikös me kaikki joskus sössitä.” Auta armias, sama armo ei koske itseä kuitenkaan. Aina olisi pitänyt olla jotenkin paremmin, jotenkin toisin, jotain muuta kuin on.
Näinhän se menee – häpeän kierre. Kyllä tämä tietää, etteivät kaikki koe aivan yhtä musertavaa häpeää, mutta tämä tietää myös, että monet kokevat. Kuristava ja rajoittava häpeä murskaa, sitoo kädet, tekee yksinäiseksi. Katsokaas, kun häpeä istuu siinä vasemmalla rinnalla koko ajan, niin ei halua eikä voi enää mennä mihinkään. Ei ole kelvollinen – on ihmissaasta.
Häpeä.
Se on kontrollia. Sillä on kasvatettu ja sillä kasvatetaan. Sillä näytetään paikka toisille. Sillä osoitetaan toisille ne alueet, joissa toisten ei haluta olevan. Sillä rajoitetaan sitä, miten toiset ovat. Ja kukaan meistä ei voi sanoa, etteikö olisi joskus synnyttänyt toisissa häpeää, tarkoituksellisesti osoittanut toiselle sen, että toinen on tehnyt väärin. Häpeä on sopivissa määrin hyväkin tunne, joka auttaa meistä jokaista sääntelemään käyttäytymistään, mutta sen annosteleminen on vaikeaa. Häpeä on helvetin tehokasta ja miksei sitä käyttäisi tehokkainta asetta tarvittaessa.
Mutta on aivan eri asia tuntea häpeää siitä mitä on tehnyt kuin siitä mitä on. Niin ja ne hävettävät tekemisetkin voi rajata astetta vakavampiin kämmäilyihin.
Voitaisiinko nyt porukalla sopia, että hävettäis vähemmän ja elettäis enemmän. Annettaisiin mennä. Otettaisiin se oma paikka. Möhlittäis, sössitäis ja mokailtais ihan rehdisti. Se jää tämä elämä elämättä, jos jatkuvasti hävettää.
Kirjoittaja häpeää noin 85% valveillaoloajastaan ja mennä retostaa silti siellä sun täällä.
ostrobogulousvixen 
